Kuudes luku

Oli vihdoin valmis veljesten pirtti. Viisi syltää oli sen pituus ja kolme sen leveys; itään päin antoi sen toinen, länteen toinen pää. Tultuas sisään ovesta, joka oli huoneen itäisessä päässä, seisoi oikealla suuri kiuvas-uuni, vasemmalla hinkalo, rakettu Valkoa varten talveksi. Kynnyksestä eteenpäin, lähes keskelle huonetta, oli allasi havutettu maa, mutta peripuolella oli uhkea permanto leveistä palkeista rakettu ja ylös tämän kohdalle väljä parvi.

Sillä sekä asuintupana että saunana käyttelivät veljekset uutta pirttiänsä. Asuntohuoneesta noin kaksikymmentä askelta seisoi heidän aittansa, liitetty yhteen pienistä, ympyrjäisistä kuusista. Oli siis veljeksillä oivallinen suoja sadetta, myrskyä ja talvipakkasta vastaan, oli myös varahuone heidän ruoka-aineitansa varten. Ja nytpä taisivat he täyttä tointa käydä käsin metsästämiseen ja kaikellaiseen pyydystykseen. Ja lähestyi silloin surma metsoille, teereille ja pyille, jäniksille, oraville ja jynkkämielisille mäyrille, niinmyös Ilvesjärven sorsille ja kaloille.

Silloin kiivaan Killin ja Kiiskin haukkinasta ja pyssyjen jyskeestä kajahtelivat mäet ja äärettömät kuusiset salot. Kaatoi myös veljesten luoti tuolloin, tällöin pyöreäkarvaisen kontion; mutta ei kuitenkaan ollut vielä mesikämmenen pyyntiin oikea aika. Tuli halla-öinen syksy, ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja kiiltävillä sangoilla; tämän konstin olivat veljekset oppineet isältänsä.

Saipa nyt moni vikkeläjalkainen Mikko maksaa hienolla nahallansa muutaman makean palan. – Jänisten tiedetään metsässä polkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät veljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi. Vielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen sudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäiselle reunalle. Ja paitsi tätä olivat he, suden pyyntiä varten myös, kaivaneet kuopan, valtaisen syvän, kappaleen pirtistä kuivaan santaiseen tantereesen päin.

Paisti vietteli jykevään aitaukseen monen nälkäisen suden; ja silloin, koska veljekset huomasivat saaliinsa ahdingossa, nousi tarhassa pauhua ja ryskettä pimeänä syksy-yönä. Silloin yksi veljeksistä seisoi aidan nojalla, pyssy kädessä, kiehtoen luodilla kaataaksensa karheakarvaista petoa; toinen hänen rinnallansa, pitäen tulta, tervaskalikallista, loimottavaa soittoa. Mikä taasen heistä autteli Killiä ja Kiiskiä ajelemaan pensastosta ulos synkeänaamaisia, irvisteleviä petoja, väikkyen tervasloimoinensa tuonne, tänne.

Kova oli meteli miesten huudoista, koirien reuhusta ja pyssyjen paukkinasta ja väsymättä remahteli korpi ja Impivaaran komeroinen seinä. Niin temmellettiin, lumi tahraantui, punertui yhä enemmin ja enemmin, sotkettiin tuhanteen suuntaan, kunnes viimein kaikki häntyrit makasivat veressänsä. Ja siitä saattoi taasen saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta olipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa. – Myös kuoppaan, ahon läntisellä partaalla, kiiruhti yksi ja toinen metsän viistosilmä.

Tapahtui kerran, että varhain eräänä aamuna, muiden vielä maatessa, Timo läksi katsomaan viritettyä kuoppaa, jonka puoleksi vajonnut peite jo matkan päästä antoi miehelle hyvän toivon. Ja ehdittyänsä kuopan reunalle, näkikin hänen iloinen silmänsä syvyydessä hallavan esineen, näki aika suden, joka, kuono painettuna vasten maata, makasi liikkumatta, kyräten silmillään ylös kohden miestä. – Mitä päätti nyt Timo? Yksin nykistää sudelta hengen ja muiden suureksi huviksi astua pirttiin, karvainen taakka olalla.

Kävi hän juoneen, kantoi esiin tikapuut pirtin seinykseltä, asetti ne varoten kuoppaan, ja itse, raskas halkonuija kädessä, astui hän alas pitkin pykäliä, aikoen rouhaista myrskäksi pedon pään. Kauan huhtoili hän nuijallansa, hampaat irvissä, mutta ainapa vaan tyhjää ilmaa. Suden pää pujahteli aivan vikkelästi, pujahteli oikealle, vasemmalle, koska mies läimäytteli hankalalla aseellansa. Viimein pudotti hän nuijansa sudelle, eikä keksinyt silloin muuta neuvoa kuin astua ylös ja rientää pirttiin ilmoittamaan mitä oli tapahtunut.

Siitä, hetken päästä läksivät veljekset, varustettuna seipäillä, köysillä ja kuristimilla, saavuttamaan saalistansa. Mutta tyhjä oli kuoppa heidän ehdittyänsä esiin. Pitkin tikapuita, jotka Timo oli jättänyt jälkeensä kuoppaan, oli heidän sutensa koreasti astunut ylös ja vilkaisnut tiehensä, kiittäen onneansa. Sen huomasivat veljekset paikalla, ja, kiroten ja kiristellen hampaita, nyt etsi heidän julmistunut silmänsä Timoa; mutta hän ei ollutkaan enään saapuvilla.

Hän juoksi jo paeten tuolla metsän reunalla, jossa pian peittyi männistön suojaan. Hän ymmärsi, ettei ollut hyvä jäädä asiasta enemmän keskustelemaan. Mutta muut kiljuivat hänen peräänsä, nyrkit pystyssä, luvaten peitota hänen hillukaksi aina päästä kantapäihin asti, jos hän vielä uskaltaisi pirtin ovea raoittaa. Niin he uhkailivat, jättivät kuopan äkeinä ja vihaisina, ja astuivat pirttiinsä takaisin. Mutta pakolaisena käyskeli metsässä Timo, ja pian rupesivat veljekset katumaan käytöstänsä häntä kohtaan, huomaten vahingon tapahtuneen hänen ymmärtämättömyytensä kautta, vaan ei häijystä koiranjuonesta.

Sentähden astui Juhani jo ennen iltaa Impivaaran harjulle ylös, huuteli sieltä vahvalla äänellänsä kohden kaikkia ilmoja, ja kutsui Timoa, vakuuttain ja vannoin hänen ei tarvitsevan pelätä palatakseen paikalla takaisin. Niin hän huuteli, ja hetken mentyä palasi Timo, kyräten pahasti ja mulkoillen silmiänsä. Lausumatta sanaakaan riisui hän päältänsä, kallistui vuoteellensa alas, ja pian kuorsasi hän syvässä unessa. Tullut oli myös karhunpyynnin otollisin aika.

Silloin ottivat veljekset keihäänsä, painoivat kivääreihinsä tuikeat luodit ja läksivät herättämään salon ruhtinasta, joka jo pimeässä konnossaan uneksui syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi heidän luikkunsa monen turpaisen kontion, koska hän vihaisena rynkäsi rauhankammiostaan ulos. Silloin nousi usein tuima taistelo, lumi suoksahteli kauas ympärille ja punertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kahden-puolen. Niinpä taisteltiin kunnes viimein karheanaamainen otso makasi rauhallisna.

Mutta veljekset, ehdittyään iloisesti kotiansa taakkanensa, voitelivat haavojansa lääkkeellä, joka oli rakennettu viinasta, suolasta, kruudista ja tulikivijauhoista. Sillä he voitelivat haavojansa ja pyhkäisivät keltaruskeata tervaa päälle. Niin haalivat he elantoansa korvesta ja mäkien viidoista, täyttäin varahuoneensa monellaisella otuksella: linnuilla, jäniksillä, mäyrillä ja karhun-lihalla. Olivat he myös pitäneet huolta vanhan uskollisen Valkonsa talvisesta muonasta.

Nähtiin suon rannalla tuolla valtainen, sirpillä niitetty ja sileäksi harjattu heinäsuova, kylliksi riittävä talven kestäessä. Ei ollut myös unohdettu heidän pirttinsä talvilämpymän varoja. Seisoi huikea halkopino lähellä aittaa ja vielä tervaskantoja korkea kasa, kuin aika röykkiö Hiiden hirven sarvia, pirtin seinyksellä, ulettuen maasta ylös katon räystääsen asti. – Niin varustettuna taisivat he vakaasti katsoa talvea vasten hyyrteistä partaa.

On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niinmyös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun kunnioiksi pirtin laattialle.

Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa joulu-olkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista. Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja pehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn. Ja koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he alas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien verosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja vuodattaen hikeä.

Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja haukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu’at käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa. Rupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut nostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet permannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä, jossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä.

– Valmis vihdoin oli ehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää karhun-lihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas. – Mutta pöydässä istuivat he jo kaikki, nauttien lihaa ja leipää ja kiulusta vaahtoavaa olutta. AAPO.

Onpa tässä runsaastikin pinottu etehemme einettä. JUHANI. Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt on meillä joulu, joulu kaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin. Valeleppas, Timo-veikkoseni, oluella Valko-raiskan kaurakasaa tuolla soimessa. – Kas niin! olkoon menneeksi tuoppi kumminkin. Tänä iltana ei yhtään kitsautta, vaan kaikki saakoot, niin hepo, koira ja kissa kuin Jukolan iloiset veljekset. Kukko maatkoon rauhassa ja periköön osansa huomenna.

Tuossa teille, Killi ja Kiiski, huikea kimpale karhun koivesta, ja tuossa sinulle, kissa-rukka. Mutta ensin kättä, sinä killisilmä! – Kas niin! Ja sitten molemmilla käsillä! Katselkaapas kissamme konsteja ja sanokaat, että minäkin olen hieman opetusmestaria. Kättä paiskelee hän jo molemmilla kääpillä yht’aikaa, ja silloinpa hän asettaa itsensä istumaan kuin vakava ukko ja pistää, veitikka, kumpaisetkin etu-tallukkansa kouraani. Noin! AAPO.

Voi tuota pilaa! TUOMAS. Mitä miehen vielä vanhoilla päivillänsäkin pitää oppiman. JUHANI. On mar’ se oppi vetänyt aikaakin. Mutta enpä hellittänyt poikaa ennen kuin hän molemmilla käpälillä kiitti opettajaansa. Nyt hän sen tekee kuin mies, ja maisteri on maksettu. – Sepä vasta kissa! Kas tuossa! pistäppäs poskees kappale karhua. Ja Kiiski ja Killi sitten. Niin, niin! »Visko miestä, mutta älä hänen koiraansa». Oikein! Mutta tähän tahdon lisätä: visko Jukolan Jussia, mutta älä hänen kissaansa. EERO.

Noudatappas tänne sitä olut-kiulua, Juhani. JUHANI. Saaman pitää. Juo, veikkonen, Jumalan luoma, juo, sillä nyt on joulu, ja varoja ei puutu aitasta. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen. TIMO.

Ja liha-aittamme. JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Täällä on vapaus ja rauha. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa? TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle. JUHANI.

Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikänä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille? TIMO.

Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan. JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä puuttuu? TIMO. »Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää». Aitta on ruokaa täys ja pirttimme lämmin. Täälläkin kiiriskelemme oljilla. JUHANI. Täällä kiiriskelemme kuin mullikat kahisevilla oljilla.

Kylpeä taidamme koska miellyttää, koska vaan päähämme pistää, ja syödä koska maistaa. – Mutta olemmehan jo ravitut miehet. Ei siis muuta kuin siunaamme säkkiämme ja korjaamme pöydän. SIMEONI. Odottakaas siks kun olen lukenut lyhykäisen ruokaluvun ja laulanut värssyn päälle. JUHANI. Se jääköön tällä kerralla. Miksi et tehnyt sitä ennen atriaa? – Käyppäs, Eero-poika, nuorimmakses laskemaan tynnöristä olutta. SIMEONI. Et salli siis laulettavan virrenvärssyä joulu-illan kunnioiksi? JUHANI.

Eihän meistä laulajiksi, velikulta. Lauletaan ja luetaan sydämmissämme, joka onkin Jumalalle otollisin uhri. – Mutta tuossa taasen olutkiulu, kuohuva ja vahtoova kuin Kyrön koski. Tattis, poika, vaan! Saadaanpas tästä! Kimauta tuosta, veli Tuomas, ja oikein aika mekosta. TUOMAS. Enhän tuossa kauankaan huikaile. JUHANI. Niinhän mies kulauttaa. Sellaiset siemaukset saattaa kurkuistamme oikein lukkarin-kurkut. »Elettiinpä ennenkin, Vaikk’ ojan takan’ oltiin; Ojapuita poltettiin Ja ojast’ oltta juotiin». Juuri niin.

Mutta onhan juomanamme ohran ruskea neste, polttopuunamme halko ja tervaskanto, ja allamme on pehmeä, olkinen polstari, oiva painitanner vaikka kuninkaille ja suuriruhtinaille. – Yksi sana, Tuomas. Takasihan kerran veli Aapo sinun väkes ja voimas käyvän jo huikeasti yli Juhon, mutta sitä en juuri mielisi uskoa. Kuinkahan tuossa pyörähtelisimme? Koetetaan! SIMEONI. Alallamme! ja armahtakaat noita kiiltäviä olkia edes huomispäivään. JUHANI.

Nythän ilo parhaimmallansa, »aatosta juhla korkein»; ja pahnoiksihan on olkien mentävä. – Miellyttääkö Tuomasta? TUOMAS. Käyhän tuota koettaa. JUHANI. Ristipainia! TUOMAS. Olkoon menneeksi! JUHANI. Isketäänpäs, isketäänpäs! AAPO. Varro, poika! Saakoon Tuomaskin lujan kahmauksen housusi kaulureista. JUHANI. Hän saakoon, hän saakoon! EERO. Juho, miksi irvistät ja väännät silmiäs kuin härkä penkissä? Voi veljeäni! Mutta katso, ettet itseäsi häväise nyt. AAPO.

Kaikki hyvin. Kenen on ensimmäinen heitto? JUHANI. Olkoon se Tuomaan. TUOMAS. Olkoon se vanhimman veljen. JUHANI. Seiso sitten kannallas. TUOMAS. Tahdon koettaa. JUHANI. Seisotko, seisotko? TUOMAS. Tahdon koettaa. AAPO. Heleijaa, pojat! Sillä lailla, juuri niin! Taistelettepa kuin uskon sankarit. Juho kimpustaa ja vääntää kuin Israeli itse ja »Tuomas seisoo niinkuin tammi». EERO. »Koska saarnaa Aaprahammi». Mutta katso Juhon suuta ja kauhistu. Ah!

pistäisin nyt vaikka teräspuikon hänen hampaittensa väliin – roiskis! ja olispa se kohta kahtena kappaleena. Kauhistunpa, kauhistunpa! AAPO. Miesten otteloa vaan. Nousee ja vaipuuhan allamme palkit. EERO. Kuin urkujen polkimet; ja Tuomaan töppöset kyntää laattiata kuin järeät metsä-sahrat. AAPO. Ei siinä juuri sivelläkkään maitosormilla. Peijakas! olis tämä pinnistys tuolla vuorella, niin iskisivätpä korkkoraudat säkeniä kalliosta. EERO.

Oikein kultaisia tähtiä lentelis metsään, ja nousispa tuosta iloinen kulovalkia. – Mutta aina seisoo Tuomas. TUOMAS. Oletko jo nytkinyt tarpeekses? JUHANI. Heitäs sinä. TUOMAS. Tahdon koettaa. Mutta katso nyt, niin laattia pyörii. EERO. Muista, muista, Juho! – AAPO. Se oli heitto. EERO. Se oli jumaus kuin »Haamaan halkonuijasta» kuin isku »taivaan tulivasarasta». TIMO. Ja tuossa makaa Juhani kuin mallassäkki. EERO. Voi »Poika-Jussia»! TIMO.

Niin kutsui hän itseänsä pikku-poikana. AAPO. Pitää kuitenkin tietämän kuinka miestä heittää. Muista, Tuomas: eihän ole ihmisen ruumis raudasta, vaan lihasta ja luusta. TIMO. Niin, vaikka hän housujakin kantaa. TUOMAS. Turmelinko sinua? JUHANI. Katso itses. TUOMAS. Nouse ylös. JUHANI. Nousen kyllä ja näytän sinulle miesvoiman käsikapulassa. Siinä leikissä voimat punnitaan. TUOMAS. Tuoppas, Eero, haara tuolta nurkasta. – Kas tässä, Juhani. JUHANI. Tässä olen.

Ja nyt takatassu vasten takatassua ja ympäri haarua kynnet! AAPO. Ja koska luihkaan, silloin vetäkäät, mutta ilman yhtään tempausta. Haara varpaitten kohdalle, juuri varpaitten kohdalle, ei tuumaa kummallekaan puolelle. – Nyt, pojat! TIMO. Juho nousee ylös että kääkähtää vaan. AAPO. Eihän siinä armotkaan auta. JUHANI. Mene laskemaan olutta, Timo. TIMO. Onnuthan, veli. JUHANI. Olutta laskemaan, sinä riivatun nallikka! Kuulitko? Vai tahdotko korvilles? TUOMAS.

Vioitinko jalkas? JUHANI. Mitä huolit siitä? Katso oma käpäläs. Mitä koskee se minuun, jos korkkoni heltikin saappaastani? Heltihän se painissa kuin nauriin liuska. Mutta katso itses, sinä. Näkyy, että voitat minun painissa ja käsikapulassa; mutta tules tappelemaan. AAPO. Tappelus ei kuulu asiaan nyt. JUHANI. Kyllä, jos vaan tahdomme. TUOMAS. Minä en tahdo. JUHANI. Et uskalla. AAPO. Tiedä paini leikiksi. SIMEONI. Minä tiedän sen leikiksi, josta syntyy usein tappelus ja murha. JUHANI.

Tuomas voittakoon, mutta ei notkista Juhania tässä kukaan muu. Sen vannon ja näytän miehestä mieheen yli kaiken komppanian. – Yksi nappaus, Aapo! Pitääkös kaulukses? Pitääkös? AAPO. Hurjapää ilman pienintäkään syytä! Malta, malta, ja painikaamme kunnon tavalla. JUHANI. Kirkas leimaus! AAPO. Malta, sanon minä. – Kas niin, nyt heitä. EERO. Juho tanssii polskaa niinkuin poika, vaikka ontuenkin. JUHANI. Mitä lausut nyt, veli Aapo? AAPO. Että makaan sun allas. JUHANI.

Astuppas numeroon, Simeoni. SIMEONI. En tuhannen riksin edestä rikkomaan korkeata juhlaa. JUHANI. Kunnioitettu olkoon joulu-juhla! Eihän sitä viattomassa painissa rikota, jossa mielemme on iloinen ja sydämemme puhdas. Yksi koetus, Simeoni! SIMEONI. Miksi kiusaat minua? JUHANI. Yksi rynnistys! SIMEONI. Sinä saatana! AAPO. Rauhaa hänelle, Juhani, rauhaa! JUHANI. Sopiihan meidän koettaa. Kas niin, yksi ainoa kiekaus kauluksesta! SIMEONI. Mene helvettiin, häijy henki!

Minä myönnän, että voitat. TUOMAS. Sen uskon vasta koska näen. En luule Simeoninkaan jänteitä juuri vasikanlihaksi. JUHANI. Sentähden tulkoon hän koettamaan. Siinähän nähdään, ovatko vasikkaa vai mustaa, saartuvallista karhua. AAPO. Olkoon hän oloillansa ja astukoon esiin toinen uros, mieluisampi rinnustukseen. Veli Timo, aina uljas mies! JUHANI. Haluttaisko? AAPO. Päin tuuleen, Timo! Ethän ole koskaan nurru-poika. TUOMAS. Ei koskaan, vaan aina reipas, aina niinkuin omassa talossansa.

Enhän unohda tempausta, jonka hän teki tuossa ainoisessa melakassa Toukolaisten kanssa. Saipa hän ensin huomaamatta nupillensa aika nassauksen, mutta, siitä suuriakaan huolimatta, kääntyi hän vakaasti ympäri, sieppasi seipään miehensä kourasta ja nytpä iski hän takaisin vasten pääkuorta – ja seiväs poikki. Seiväs poikki että sälähti, ja alas maahan lotkahti mies kuin tyhjä säkki. Niin teki Jukolan Timo. Ja minä tiedän, että löytyy hänessä miehen-vastusta vieläkin. TIMO.

Tuleppas, poika. JUHANI. Sitähän juuri mielin. Mutta annas kun kieppaisen pielistäsi kiinni minä myös. Nyt olen valmis. AAPO. Ensimmäinen olkoon Timon. JUHANI. Olkoon niin. Ehdinpä vähän puuskuttamaan. TIMO. Kas tuossa! JUHANI. Ei, poikaseni! TUOMAS. Jotenkin tuima tempaus, Timo, sinä urhoollinen Timo! Mutta onkos varaa parantaa? JUHANI. Ei tästä näin vaan mennä. TUOMAS. Timo, onkos varaa parantaa? TIMO. Pitäis olla. – Mitä tämä sanoo? JUHANI.

»Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.» AAPO. Kerran vielä, Timo. TUOMAS. Onkos varaa parantaa? TIMO. Pitäis olla. – Entäs tämä? JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.» TUOMAS. Mutta se oli nykäys, joka tuntui. EERO. Ei vaaraa, ainoastaan hieman ja juuri viattomasti tärähti Juhanin ääni. JUHANI. Pystyssä seison. TUOMAS. Kerran vielä, Timo. TIMO. Koetetaan, koetetaan. JUHANI. »Ventta-holl!» Housuni putoo! TIMO.

»Mutta nyt, sanoi Kaitaranta». JUHANI. Housuni putoo! Kuuletko sinä? TIMO. Kas noin, veljeni! AAPO. Tuossako makaa Juhani taas, suudellen permantoa? EERO. Ja puhaltaen niinkuin sonni-härkä. Mutta hyvä että »ehtii hän vähän puuskuttamaan». TIMO. Allani makaa poika kuin märkä tallukka vaan. TUOMAS. Mutta housunsa tekivät hänelle teposet. AAPO. Olkoon se sanottu totuuden nimessä. Juhanin omat housut olivat tässä herraansa vastaan ja rupesivat liittolaisiksi Timolle. EERO.

Niin on asia. Sentähden kaikki housut pois ja uudistukoon leikki. SIMEONI. Pidä nyt kitas, sinä rääkkä! Annanpa muutoin vasten nokkaas. Eikö ole sinulle jo kylliksi tätä helvetin leikkiä? EERO. No muuttukoon se taivaan leikiksi. Housut ja paidat pois, ja painikaat kuin kaksi enkeliä Paratiisin pelloilla. TUOMAS. Miksi istut hänen niskoillansa, Timo? TIMO. Olis nyt halko, niin panis niin pitkin pakaroja että pläikkyis. AAPO. Miksi niin?

Tämä on painia, vaan ei tappelusta. EERO. Onko Timo suutuksissaan? TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan, mutta sanonpa: olis nyt halko tai ympyriäinen tela, niin panis niin pitkin pakaroja, että pläikkyis. TUOMAS. Laske hän ylös. TIMO. Nouse, Jumalan luoma. JUHANI. Minä nousen, ja tiedä, saatuani housut kiinni taas, on vuoro sinun taas painua alas, ja toisin kuin äsken minä. Minähän, poloinen poika, kämärryin alles onnettomuuden kautta, jonka sinä niin vikkelästi käytit hyödyksesi, hunsvotti, saapasvedin! AAPO.

Vihastuminen kauas! Minä tiedän että hän tuskin huomasi housuvahinkoas, ennen kuin heitto oli tehty. Sen teki hän tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka. JUHANI. Sen hän kyllä tiesi, se mullisaukko. Mutta olettepa kaikki niinkuin korpit niskoillani. Vai ei hän tiennyt. Enkö huutanut kuin rajamies huikealla äänellä: ventta-holl, housut putoo? Mutta hän ei siitä huolinut, vaan tempaili kynsineen ja hampaineen kuin kissa. Mutta istu ja pala!

Kyllä sinun opetan tästedes käyttelemään onneksesi toisen sylttyhousuja, kyllä sinun opetan. TIMO. Sen tein minä tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka. JUHANI. Minä sinun opetan, saatuani housut ylös ja nälkävyön kiinni kuin nalkitun vanteen. TIMO. Minä annan palttua koko painille; koska kerran voitin, niin voitin, eihän siinä mitään muuta mutinata. Mitä kuuluu housut tänne? Painissa painii mies, vaan ei housut ja säärykset tai muut lumisukat. JUHANI.

Kourat kaulukseen taas ja rinta vasten rintaa! Istu ja pala! TIMO. Menenkö ma hänen kanssansa tuohon lapsekkaasen työhön? EERO. Mitä hän kysyy vielä. Mene, Jumalan luoma, mene koska pääset. SIMEONI. Älä mene, sanon minä. EERO. Älä mene, jos pelkäät ja vapiset. JUHANI. Nyt ei auta pelko eikä vapistus, vaan täytyy hänen käydä uuteen kilvoitukseen ja juuri tällä Jumalan hetkellä. EERO. Armahda häntä, Juhani, armahda! TIMO. Minkätähden? Eero, minkätähden?

Olkoon menneeksi yksi pinnistys vielä, yksi tai kaksi. Tersii vaan! JUHANI. Tässä, poika! TUOMAS. Koreasti, Juho! AAPO. Koreasti! Noinhan tappelee kaksi nälkäistä haukkaa. SIMEONI. Tappelua, sulaa tappelua! AAPO. Järkevästi, Juhani! SIMEONI. Voi teitä hirmuja, voi teitä hirmuja! EERO. Älähän veljeäsi runno! SIMEONI. Aha, aha! johan kelmenee Eerokin. Siinä ovat kalas, joita onkeilit. TUOMAS. Juhani! SIMEONI. Hajoohan jo pirttikin, te pedot ja perkeleet! JUHANI.

»Votti, poika, sanoi Ryssä!» No miksi makaat siinä, ja killistelet ylös kattoon? TIMO. Sinä voitat minun nyt, mutta annappas ajan vähän muokata vielä: sinä vanhenet ja kasvat pikkuiseksi, mutta minä vartun ja voimistun. JUHANI. Kerran ransistuu ja loppuu tämä maailmakin, saati syntinen ihmis-parka. Aika tasii meitä kaikkia, veljeni. Mutta nouse ylös ja kulauta naamaas siemaus olutta ja tunnusta että on sinussa pari luotia vähemmin voimaa kuin minussa. TIMO. Se nähtiin.

Tuossahan makasin rähmäkkäänä allas ja sinä päälläni kuin röyheä karhu. JUHANI. »Saappas tästä, Saparamatti, Kiikka-Heikin kannusta!» – Olen siis Jukolan laumassa toinen mies mitä voimaan kosee. Lauri ja Eero ovat tosin koettamatta vielä, mutta he tietäkööt että mesiäisiä he kuultelisivat koetuksessa; ja Simeoni on itsensä tunnustanut heikommaksi minua. Mutta pikkusormen mies ei ole Jukolan veljeksistä yksikään, sen takaan minä. Tulkoon tänne vaikka viisikymmentä Toukolaista, nyrkki vasten nyrkkiä.

Viisi tynnöriähän minä niskallani kannan, ja Tuomas vähän enemmin; viisi tynnyriä, kun toinen vaan painon selkääni pinoo. TUOMAS. Mutta mielisinpä nähdä Laurin ja Eeron lyövän painia oikein tiukasti. AAPO. Totisesti jotain nähtävää. Toinen vakava ja tyyni kuin talven suoja, toinen pikkuinen kuin keri, mutta niinkuin leimaus vilkas ja terävä. Päin tuuleen, ja siinäpä ottelevat kärppä ja koiras-jänis. En vertaa sinua jänikseen arkuudesta, siihen ei ole syytä, en liikuntoskaan tähden, sillä Lauri astelee kuin seppä Könnin kuokkamies, – jonka jalkoja ja kuokkaa käytteli sukkela kellovärkki mahassa – mutta näyttäispä mielestäni ottelo kuin kärpän ja uhkean koiras-jäniksen paini. JUHANI.

Yksi rinnustus, pojat, yksi rinnustus tai ristipaini! LAURI. Mitä tiimellyksestä Eeron kanssa? Hänestä et saa kunnon nappausta koskaan, vaan tuolla hän teiskaa haaroissa kuin kissa, kynsii ja likistelee toisen ohimia sen riivatun tavalla, että tuskin voit vetää hengen pihausta rintaas. Niinpä hän teki koska menneenä syksynä painiskelimme Aroniitulla. Ja kuka siinä voitti, kuka alle meni, sitä »ei ymmärtänyt Iivarikaan». Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin? EERO.

En ollut vahvempi sinua hiuskarvankaan vertaa. Usko jos tahdot. LAURI. Sen uskon, koska tiedän sinun heikommaksi. JUHANI. Sen näyttäköön rehellinen paini. LAURI. Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin? SIMEONI. Pankaamme jo ma’ata, te villityt. JUHANI. Öitä on monta, mutta joulu on vaan kerran vuodessa, ja sentähden iloitkaamme nyt. Iloitse, sinä jouluhuone, iloitse koko Israelin maa! Tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin kaupungissa.

Iloitkaamme! – Mitä leikkiä löisimme? Syömmekö joulupaistia? pistämmekö sikaa, vai sohimmeko suutaria? SIMEONI. Kas niin! Tässäkö vielä uisakoittelisimme kuin vallattomat kakarat? Mene pois! JUHANI. Nuoren miehen naimattoman elämä on tanssia. Eikös niin, Timo? TIMO. Hi, hi, hi! JUHANI. Eikös niin? TIMO.