Kolmastoista luku

On eräs kelmeä syyskuun päivä, jona veljekset ovat päättäneet lähteä saavuttamaan entistä valtaansa Jukolan talossa, jota eivät olleet nähneet kiertoessa yhdeksän vuoden. Tiellä, joka juoksee kohden kylää peltojen, Luhta- ja Sompioniitun halki, retkeilee nyt seitsemän miestä, ja yhä kauemmas poistuu heistä Impivaaran uudistalo, johon Tammiston Kyösti on jäänyt elikkoin hoitajaksi päivän tai kahden ajaksi. – Edellä ja rinnatuksin käyskelivät Juhani, Aapo ja Tuomas; mielukkaasti he astelivat, ja asui heidän kasvoillansa tyyni riemu.

Seurasi heitä vankkurikuorma, vetämänä kahden nuoren tamman, joita ohjaili Lauri, istuen pienen oluttynnörin kyljellä. Ja olutta oli tynnöri täynnä, tehtyä juuri varten tuliaisjuhlaa Jukolassa. Sitten astelivat Simeoni ja Timo, kumpikin taluttaen ammuilevaa lehmää karjan aluksi Jukolan omettaan. Mutta viimeisenä vaelsi veli Eero, johdattaen nuorasta pientä, könttipäistä sonnia, joka oli määrätty pitämään talon karjan karttumisesta murhetta.

Kernaastihan seurasi sonnimulli lehmiä, astellen heidän jäljessään vallan kopealla mörinällä. Iloisina hyppelivät myös Killi ja Kiiski, milloin edellä, milloin perässä, milloin loiskien kahdenpuolen matkuetta, iloisina, vaikka jo harmaapäisinä. He olivat ainoat elikot, jotka, Jukolasta syntyisin ollen, nyt palasivat vanhaan kotoonsa takaisin. Valko oli kuollut ja makasi makeasti syvässä hautakammiossaan Luhtaniitun aidan takana; kuollut ja kuopattu oli vanha, karheasti naukuileva kissa, Juhanin armasteltu Matti; ja viimeinpä myös kenokaulainen kukkokin kuoli ja kuopattiin.

Kiekua heloitteli Impivaaran orsilla taasen toinen kukko, ja uunin päällä killisteli toinen kissa, ja kaksi nuorta, uljasta hevosta oli nyt vetämässä veljesten vankkureita reippaalla vauhdilla Jukolaan. Niin he vaelsivat: siirtyivät ulos lakeasta Sompiosta ja astuivat metsän syvyyteen. Ilma oli selkeä ja tyyni, liepeästi paistoi aurinko vaaleansiniseltä, hymyävältä taivaalta. Tuli heidän eteensä Seunalan Matin aho, siitä Viertolan kirkkotie, jonka yli he vaelsivat ylösmäkeä, pitkin santaista nummea hongiston halki.

Viimein seisoivat he Teerimäen harjulla, josta heidän tiensä sileänä ratana juoksi kalliota alas. Mutta vuoren harjulle, josta näki avaralle kohden kaikkia ilmoja, seisahtuivat veljekset hetkeksi levähtämään juhtinensa. He iskivät silmänsä lounaiseen, ja kaukana kuumoitti heidän lapsuutensa Jukola. Mutta pian himmensi kyynel heidän silmänsä ja kumma riutumus täytti heidän povensa, kuin soliseva vesi täyttää uppoovan miehen poven. – Mutta katsahtivat he taasen lounaiseen, ja mäen kaltevalla rinteellä haamoitti Jukola kuin tumma entisyys.

Siitä katsahtivat he viimein takaisin pohjoseen päin, ja viherjöitsevien oraspeltojen keskellä hymyili iloisesti Impivaaran uusi talo, ja ylempänä seisoi jyrkkä vuori. Niin he katselivat, milloin pohjoseen ja milloin etelään ja milloin mihinkin ilmaan, ja ihanasti kastuivat heidän silmänsä. Mutta olutta laski Juhani, miehestä mieheen kiertoili ympäri katajainen haarikka. JUHANI. Me vuodatamme kyyneleitä, mutta ilon ja riemun helmiä ovat ne kyyneleet; sentähden juokaamme ja iloitkaamme. AAPO.

Kiitos Luojan, että nyt seisomme ilon lapsina tässä! Onnelliset me, jotka onnen hetkenä huomasimme mikä rauhaamme tuli ja tuotimme oivia hedelmiä, ennen kuin synkeä tuomiomme kirjoitettiin etehemme seinään. Tämä, ja Jumalan johtava käsi on elämämme tien kohottanut ylös näin jalolle ja iloiselle kunnaalle, jonka harjulla nyt voiton sankarina seisomme. Kymmenen kultaista vuotta on mennyt sitten kun vihan, sydämen kiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen.

Niin teimme. Mutta uskonpa, jos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskelisimme murheen poikina nyt. Onneksemme siis heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut miehissä muutos. – Tässähän nyt seisomme, katsellen sovinnon suopealla silmällä tuonne kohden Toukolan kylää, ja täällä takana on meillä jalo seljänvastus. Niin, tuolla on entinen, armas Jukola, tuolla Toukolan kylä, tuolla kirkontorni ja tuolla taasen uhkea Impivaara.

Selvästi astuu nyt eteeni elon-retkemme kohtaukset tuon menneen vuoskymmenen helmasta. – Katso kuinka tiemme on juosnut. Me ensin, mutta perin mahdottomina, koetimme pyrkiä kristillisten ihmisten yhteyteen, tehden onnettoman retken kohden juhlallista tornia tuolla ilman partaalla. Oli se kiusan kirottu retki, mutta siinä myös se voimakas ponnistaja, joka meidät väkisinkin pakoitti metsien syvyyteen. Tuonne tuon harmaan, jyrkän vuoren kupeille me siirryimme pois ja rakensimme itsellemme lujan pirtin.

Mutta ahne tuli poltti pirttimme tuhaksi, ja silloinpa pojat sudenpenikoina kaappaisivat Jukolaan takaisin taas; ja leikki on kova. Mutta emmehän tuostakaan juuri paljon huolineet, vaan metsien haltuun läksimme taas ja rakensimme itsellemme toisen pirtin, uhkeamman ensimmäistä. Taisimme nyt taasen vapaasti halutyötämme harjoitella; ja koirat reuhtoilivat, tuliluikut paukahtelivat, ja runsaasti vuosi salojen karjan raikasta verta.

Mutta sielläpä äkisti nosti meidät ankara kohtalo kamalalle Hiidenkivelle koetukseen aivan hirmuiseen. Ja tuolla arvaten on se nälän, vaivan ja armaan onnen kivi, tuolla, jossa alenee metsän himmeä reuna ja tuo harvaoksainen kuusi korkeimmalle kaikista kohottaa huippunsa. Siellä on kivi, joka saattoi meille murhetta ja tuskaa, mutta jota myöskin taidamme kutsua onnemme kiveksi. Huomaitkaamme: sieltähän, jatkaen aina, on syntyisin tämä ilon ja onnen hetki tässä Teerimäen harjulla.

Kivi hirveä korvessa matkaansaattoi ankaran huhdan, joka taasen antoi meille kosolta viljaa. Mutta tästähän – pahasti, pahasti kyllä – myös nousi se muistossamme kovin murheellinen viinakesti. Vaan äläppäs mitään. Tämä viinan villitty mälinä mullersi ylös helvetin ja kaikki perkeleet meille kamoittavaksi varoitukseksi, poiketaksemme toiselle tielle. Kahdelta haaralta saimme uhkaavia muistutuksia: Simeonin kummallisen henkinäön ja Laurin merkittävän uneksumisen kautta.

Ja hyvä meille, että otimme onkeemme nämät tärkeät viittaukset salatusta maasta! Kuin miehet me silloin päätimme heittää ijankaikkiseksi juovuttavan, kirotun viinajuoman, jossa päätöksessä toivon jalosti seisovamme. Mutta kohtasipa meitä vieläkin vallan tuikea temppu. Ja tämä tapahtui sekä paljon viinan että tuon häijyn ja jäykän sisumme kautta, joka ei vieläkään ollut tarpeeksi pehmitetty, vaan syvyydessään keitti kostonhimoa. Meitä kohtasi tuo vihan-kiljumisen, suden-ähellyksen, seiväs-räiskynän ja verenvuodatuksen päivä, tuo kuuma päivä Tammiston kartanolla.

Niinpä meitä viinan hummauksesta kuritettiin. Mutta tuostapa juuri, tuosta rangaistuksen päivästä rupesi onnemme virtaamaan. Kas, kun jo seisoimme mustan kauhistuksen rinteellä, silloinpa armollinen Jumala kirkasti etehemme maailman; ja sen hän teki tuon oivallisen vallesmannimme kautta. Mutta me itse, mitä teimme me? Astuimme kuin miehet itsensä-kieltämisen, työn ja toimen tielle. Tosin kohtasi meitä vieläkin moni puuha ja ahdinko, mutta me notkistimme niiden niskat, touvasimme väkivoimin aina eteenpäin, ja tässä seisomme nyt.

– Kiitos Jumalalle, joka meitä johdatti, kiitos meille itsellemme, jotka tahdoimme ajoissa viisastua, kiitos äitillemme, joka lapsuutemme päivinä muistutteli meille Jumalan tahtoa ja lakia! Hänen lauseistansa painui aina yksi ja toinen sydämemme syvyyteen, josta varoittava ääni alati kuiskasi meitä korvaan, kuiskasi halki hurjimpain myrskyin, ja elomme alus ei vaipunutkaan haaksirikkoon. JUHANI. Ah! jos eläisi nyt äiti, käyskellen tuolla Jukolan pihalla, niin, nähtyään poikiensa lähestyvän, kiirehtis hän meitä vastaan aina Ojaniitun ahteelle tuolla.

Mutta taivaan salissa istuu nyt eukko, vartoen lapsiansa. Kyllä tullaan, muori, tullaanpa Jumalan avulla mekin sinne kerran. – Niin, nyt lähtekäämme, veljet, vaeltamaan taas, vaeltakaamme alas kallioista tietä. Läksivät he alas, tulivat pimeään korpeen, siitä viimein kulon polttamalle, korkealle Kiljavan-nummelle, jossa kirkkuvat haukat sinkoilivat ilmassa heleän taivaan alla. Kulkivat he jo moni-ahteisella tiellä ohi Kuttilan lakean niitun. JUHANI.

Pojat, pojat! tuntuupa jo sieraimissani kotonurkkien haisu, ihanampi neitsytmaarian sänkyruohon tuoksua. Pojat ja veljet, saman maatuskan kantamat ja synnyttämät kaikki, kuulkaat yksi oiva sana: Käskekäämme tuliaisjuhlalle kanssamme Jukolaan joka ainoa mies ja vaimo, koiras ja naaras, jonka vaan kohtaamme tiellä ennen kotoa. AAPO. Sen teemme. TUOMAS. Olkoon sanottu. TIMO. Kaikkihan käskemme, aina kruununvoudista Ruokko-Massaan asti, jos heidät kohtaamme vaan. JUHANI.

Aina maaherrasta Toukolan tallukkaan asti; ja nouseepa tästä iloinen kesti, nousee totisesti. Ja kas kun oikein tanssia leivoitamme Toukolan tyttöjen kanssa, leivoitamme, että jyskyää Jukolan permanto ja katosta karisee kaarna! Tosin on laita niin, että ainoastaan Aapo meistä osaa katrillia, me muut vaan polskaa, mutta sitähän osaamme kuin miehet. Ja olkoon menneeksi polskaa, paljasta polskaa. Mutta mistä saisimme oikein huikean pelimiehen ja kiltin kahvinkeittäjän? AAPO.

Tottahan vielä siihenkin neuvoja löytyy. JUHANI. Tässä maailmassa. Niin, tottahan vaankin vielä siihenkin neuvoja löytyy. Neuvoja ei ole meiltä puuttunut kovemmissakaan tempuissa, vaan kaikkien on täytynyt kääntyä ja vääntyä, kiertyä ja koukistua tahtomme mukaan. Ojentuahan on kaikkien täytynyt, ja kymmenen vuotta on mennyt kuin pyyhkien. Tralla, raa, raa, tralla, raa! Kahvia en ole juonut sitten kuin Karja-Matin häissä, mutta olkoon menneeksi tänäpänä juhlan kunnioiksi, koska juomme oikein veljenmaljaa kaikki seitsemän poikaa, salskeata seitsemän miestä.

Ja ensimmäisinä, aina ensimmäisinä me kolme tässä astelemme: minä, Aapo ja Tuomas, Impivaaran henkivartija-pataljooni. Uhkeita poikia kaikki. Eipä Eerokaan ole enään juuri niitä lyhimpiä Suomessa, ei suinkaan. Mutta vitkoin nousi hän naulastansa, peevelin vitkoin. Tulipa hänestä kuitenkin oikein laatuunkäypä mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Ja sen teki vuosien voima täällä metsissä, meidän veljesten avulla; pari pientä pieksiäis-ryöppäystä vaan meidän muiden kädestä ja mies oli kuin öljytty. Vai kuinka?

Mitä sanot sinä itse siellä takana? EERO. Tosi mitä ruumiiseni koskee, mutta sieluparassani, pelkään minä, löytyy vielä paljon sinuakin varten varoilla tuota kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa, joka usein kyllä veivaa ja kiertää nurinniskoin koko maailman. Niinpä hän nytkin kääntää silmäni, koska täältä takaa katselen teitä siellä eturivissä. Kas, kas, kuinka Juhanikin silmissäni taasen pöllöittelee tuolla Aapon rinnalla kuin pystysilmäinen tallipässi vakavan valakan rinnalla. JUHANI.

Niin, Eero-poikaseni. Mutta tänäpänä kihisee ja irvistelee ilmassa ilon ja riemun henget. Sentähden, mitä huolin minä? Lauleskelen vaan. Fralla, laa, tralla, laa! »Kuinka taidan iloinen olla? Kuinka taidan tyytyä?» Fralla, lalla, lalla, lalla, Fralla, lalla, laa! Kuka on mies, joka könöittää meitä vastaan tuolla aholla? AAPO. Ukko itse, luulen minä. TUOMAS. Totisesti! No terve miestä! JUHANI. Lukkari! Sama lukkari! TUOMAS. Sama, sama. Terve miestä vaan! JUHANI.

Herran poika! Sama junkkari juuri, pattisauva kourassa ja entisen provastimme isolippainen vannelakki päässä! No vie sinun musta sonni itseäskin! Sama junkkari, sama junkkari! TIMO. Meidän koulumestarimme. JUHANI. Mutta kuinka koulutti hän meitä? No, no, nythän sopii sitä kysyä. SIMEONI. Hän käyköön ohitsemme kunnialla. TUOMAS. Hän on käskettävä tuliaiskestiin päätöksemme mukaan. JUHANI. Peeveli! se täytyy meidän tehdä. Mutta minun tekee mieli häntä hieman muistutella menneistä ajoista; sillä sydämessäni on aina jotakin pientä pistosta häntä kohtaan.

Yhdestä tahdon häntä muistuttaa, ja sitten astukoon hän seuraamme, jos häntä miellyttää. Hän on minua opettanut. Hyvä! Ehkä taidan minä vuorostani opettaa häntä nyt, ehkä taidan heittää hänelle pienen sukkelan kysymyksen testamentistani. TIMO. Jotain häneltä kysyn minäkin. Täällä on yksi vikkelä ongelma, täällä seinähammasten juurien alla, ja saadaanpas nähdä kuinka hän tuon selittää. Minäpä en häntä ensinkään vihaa; sillä tukkani on taasen yhtä sakea kuin ennenkin; mutta saadaanpas nähdä kuinka hän suorittaa solmun, jonka pistän hänelle avattavaksi. AAPO.

Vaiti, veljet! ja kohdelkaamme häntä kunnialla, näyttäen, että tulemme kylään toisenmoisina miehinä kuin ennen sieltä lähteissämme. Käyttäkäämme itsiämme aina viisaalla tavalla. JUHANI. Mitä viisauteen koskee, niin tahdonpa juuri tällä hetkellä parastani koettaa, viskellen hänelle noin niinkuin leikin vuoksi pieniä kysymyksiä raamatun syvyydestä. Olenpa lukenut testamenttini kannesta kanteen ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä. Mutta sanoppas, Eero, mitä häneltä kysyisin noin vilpittömällä tavalla. EERO.

Kysyppäs millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokittiin viidellä tuhannella leivällä. JUHANI. Kitas kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä paara! Minä sinun opetan. Kysyisin ja selittäisin asian, jota ei ymmärrä itse arkkipiispakaan. Mutta kyllä tiedän mitä kysyn; ja tuossa on ukko. TUOMAS. Minä varoitan sinua: kohtele häntä kelpotavalla. JUHANI. Kyllä minä tiedän. LUKKARI. Päivää, päivää, pojat! VELJEKSET. Päivää! LUKKARI.

Majaa muutetaan, luulen minä. TUOMAS. Sitähän tässä niinkuin vähän on tekeillä. LUKKARI. Vai niin, vai niin. Hm. Niin, niin. – Tuulemaanpa rupee. Tulleeko siitä sadetta? JUHANI. Ehkäpä niinkin. LUKKARI. Puhaltaapa oikein raskaasti. TUOMAS. Raskaasti kyllä, raskaasti. LUKKARI. Niin tekee, jaa. Hm, hm. Vai noin nyt pojat muuttaa. JUHANI. Näin hiljakseen. – Mutta onkos kanttoorilla tähän aikaan yhtään koulupoikaa pöydän-nokalla? LUKKARI. Eihän ole. JUHANI.

Eikä yhtään ainoaa pörröpäistä nallikkaa ovinurkassa? LUKKARI. Hehee! Ei, poikaseni, ei. Hm. Niin, niin. Vai noin nyt muutetaan. No tervetuloa syntymätaloonne takaisin taas! JUHANI. Tuhannet kiitokset, herra kanttoori. Metsän korvesta tullaan, ja, niinkuin näette, on tuossa varsoillamme vedettävänä ankara kuorma, jonka painoa lisää vielä seitsemän uuttatestamenttia, seitsemän Enklannin lahjaa. Ja luulenpa että juuri syvimmät, vaikeimmat paikat tässä kirjassa painaa nyt kuormaamme enimmin kaikista.

Mutta jos koettaisimme hieman kevennellä tuota kuormaa, lievitellä muutamia solmuja, puntteja ja pusseja siellä. Taitaakos kanttoori... TUOMAS. Juhani! JUHANI. Taitaakos kanttoori vastata minulle yhteen kysymykseen, kysymykseen, joka on saattanut täällä monenkin aivon aprikoitsemaan. Sanokaas minulle: mitkä ovat Sepeteuksen poikain nimet? TIMO. »Minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meittiä ollaan?» kysyi minulta kerran Loimaan mies, ja samoin kysyn minä kanttoorilta nyt. JUHANI.

Timo hillitköön leipälaukkunsa. – Niin, herra kanttoori, mitkä olivat Sepeteuksen poikain nimet? Se on kysymykseni; kuulkaat päälle, pojat! TIMO. Minä ja sinä yksi, keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meittiä ollaan? Se on ongelmani; kuulkaat päälle, pojat! – Kuinka monta, herrani? LUKKARI. Kaksi, poikaseni, vaan ei suinkaan neljä; niin, lilli-poikaseni, kaksi, kaksi vaan. He, he! TIMO. Kas siinäpä seistiin. Niin vastasin minäkin Loimaan miehelle.

Mutta äläst! Siinä rykelmässä on meitä neljä, herra korkeasti oppinut kanttoori. JUHANI. Etkö siinä riivattu voi hillitä leukojasi kunnes vanhin veljes on tehnyt tehtävänsä. Tuhannen tulimmaista! TIMO. Älä herran ... älä herran tähden tuuppaise minua enään toista ja kolmatta kertaa poskelle. Sinä hunsvotti! olenko minä vasikka edessäs, vasikka tai mullikka? En suinkaan, en suinkaan, vaan olenpa kiivasta miestä kun kerran oikein kiivastun. JUHANI.

Suus kiinni nyt ja kuultele. – Mitkä olivat Sepeteuksen poikain nimet? LUKKARI. Vilpitön kysymys. Mutta kysyi minulta kerran tuo entinen provastimme: »mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi» ja arvaas, veli Juhani, kuinka hänelle vastasin, antaissani oikean vastauksen? Niin, suodaanko minun kysyä: mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi? JUHANI. Jassoo ... jassoo ... vai niin. löytyykö sekin nimi testamentissani? LUKKARI. Löytyy tosin, löytyy jo kysymyksessäni. JUHANI.

Vai niin ... nonoh ... hm... Vai löytyy se testamentissani? – Mutta – niinhän juuri minäkin olin aikeissa kysyä teiltä, mutta kysyin malttamattomuudessa hieman toisin. Ongelman olen kuullut, mutta enpä ole viitsinyt kiehtoa siihen selkoa testamentistani. Minä en olekkaan mikään korkea kirjanoppinut ja jupisteeri, en kuulu pappissäätyyn kuin esimerkiksi lukkari. Hän kuuluu siihen, mutta säädyn viimeisenä häntänä, samana häntänä, joka kerran oli leikissä ukko Viksarin kanssa. TIMO.

Se olikin suntio eli torkka, joka tarinassa kutsui itsensä pappissäädyn hännäksi ja löylytti vähän Viksaria. EERO. Lukkarihan se oli. JUHANI. Lukkari tai suntio, suntio tai lukkari; minä vaan tahdon sanoa, etten kuulu siihen kunniaan, minulla ei ole valta kiekua kirkossa kuin aamukukko orrella eikä pöyrytellä poikaköllien saivaristoa. Ja jos mielitte kuulla suustani oikein totuuden... Tiedättekö kuinka virolais-ukko Korkki sanoi Hämeenlinnan viskaalille? LUKKARI.

No kuinkaspa hän sanoi? JUHANI. »Mene elvettii, sinä pirkelee mias!» Hmmh! Kenenkähän nyrkin luulisitte tässä ylinnä keikkuvan? Häh? Smatrii, kubbe! ja huomaa kuinka kymmenen vuoden kuluessa muuttuu täällä maailman muoto. AAPO. Juho, Juho! TUOMAS. Nyt, veli, tahdon minäkin sanoa sanan; ja oleppas vaiti oman rauhas tähden. – Kanttoori antakoon heille anteeksi; he eivät ymmärrä. Olkaat huomaamatta ja tehkäät niin hyvin ja käykäät kanssamme pieniin tuliaispitoihin Jukolaan; sillä tämä päivä on meille päivien päivä. LUKKARI.

Minä kiitän, mutta aikani ei juuri myönnä kuulemaan kutsumustanne nyt. SIMEONI. Tulkaat rakentamaan sovinto meidän ja Toukolaisten välille; tehkäät se Jumalan tähden. AAPO. Me rukoilemme, tulkaat ja tehkäät rauha. Eiköhän ole tämä työ teille velvollisuutta virkanne kirkollisuuden kautta? Siis kavahtakaat, ettei närkästy teille ainoastaan Jumala, mutta myöskin tuo oivallinen provastimme, kuultuansa ettette ole tahtonut käydä sovintomiehen toimeen näin tärkeässä asiassa kuin tämä.

Katsokaas tuota paikkaa. LUKKARI. Olkoon teidän tahtonne. Minä seuraan ja tahdon koettaa parastani täritellä Toukolaisten sydämiä, ja Herran ja oman puheeni voimalla taivuttaa heitä veljelliseen sovintoon. Mutta puhukaamme ensin suumme puhtaaksi. Minä näen teidän silmissänne tuon kyräilevän, vaikka jo kalsunkin vihan minua kohtaan, ja tiedän sen syyn. Niin, olinpa teille kiinteä opettaja, kiinteä ja kova, sen tunnustan, ja katkerasti olen sitä jo katunut.

Mutta samalla kiinteällä keinolla on kerran minua itseäkin opetettu, samalla kouristelevalla keinolla, paratkoon Jumala! Mutta mitä tarkoitin kiinteydelläni teitä kohtaan? Omaa etuanne, omaa etuanne; se tietäkäät. Ja olkaat myös varmat siitä, että juuri tällä hetkellä, vaikka hieman hämmästyikin mieleni tässä teidän nyt käydessänne mua vastaan, sieluni iloitsee, koska katselen teitä miehinä nyt ja tiedän teidän tekonne ja taistelonne, vieriessä kymmenen Herran vuoden. AAPO.

Tästä ylistyksestä kiitämme teitä. TUOMAS. Me tiedämme teidät kunnian mieheksi ja tiedämme että Juhani ja Timo pyytävät teiltä anteeksi kierot sanansa. TIMO. Minä myönnän että hän on kunnian ukko, vaikka kovakin koulumestari. JUHANI. Lukkari tunnusti ei juuri oikein tehneensä meitä kohtaan, minä teen saman tunnustuksen itsepuolestani häntä kohtaan, ja niin on välimme kuitti, varsinkin koska myönnän että olimme hänelle aika visapäitä oppilaita, joiden kovia kalloja vasten hänen kärsimyksensä rintarauta väkistenkin särkeytyi.

Ja ken takaa, ken takaa, kysyn minä, ettei saattanut meille myös jotain hyvää tämä tukkapään jauhoitus ja hiuskiemurojen pöllytys? Eihän yhtään takeita ole. AAPO. Vaan että kaikki on unohdettu. Siis astukaamme miehissä eteenpäin. Tehkäät niin hyvin, kanttoori. Läksivät he kulkemaan, kulkivat pitkin ahteista tietä, joka veljeksille kuitenkin oli soma ja rakas; sillä rupesi käymään heitä vastaan lapsuuden ahoja, kiviä ja kantoja; ja puhalteli heidän syliinsä raitis länsituuli.

– Mutta äkisti kuului peloittava meteli, ja Rajamäen rykmentti astui heitä vastaan. Näkyi Kaisan nuuskainen naama ja kiivaat silmät tuon mustan korvamyssyn alla; ja aisoissa käyskeli eukko, torellen ja kiroten. Mutta Heikka oli jo heittänyt keppiheponsa, Mörökölli pullorattaansa, ja äitinsä rinnalla he astelivat, auttaen kukin aisastansa eukkoa vetämässä vankkureita. Mikko itse, musta vilttihattu päässä ja poskessa ankara tupakkimälli, lykkäsi, niinkuin tapansa oli, sauvallansa perään.

Mutta häntä seurasi kaksoispari, ratsastaen keppihevosilla, ja viimeisenä tapsutteli Mikon Pikkutallukkainen, vetäen pullorattaita kylän pöllyävällä tiellä. Ja vaunuissa, siellä näit sinä pikisäkin, sarvipussin ja vasikannahkaisen repun, jossa löytyi Mikon, Heikan ja Mörököllin veitset, ja näitpä siellä vielä viulunkin, käärittynä Kaisan vanhaan, punaiseen villahuiviin. Niin retkeili vastuksiin kaksi kummallista matkuetta, ja nousi tuosta melakka ja pauhu.

Työläästi ja korskahdellen lähestyivät rykmenttiä Impivaaran nuoret hevoset; Killi ja Kiiski, niskaharjakset korkealla pystyssä, remasivat ja ärhentelivät kovin; ja silloin kaksoispari ja tallukka pieni juoksivat möräten vankkurien turviin. Siinä Kaisa kiroili ja toreli tiuskealla äänellä poikiansa; mutta Mikko sauvaansa heilutteli koirille, heilutteli ja rämisi pahoin. Pysähdyttiin kahden puolen, ja äänettä toinentoistaan katseltiin kauan: asukkaat Rajamäeltä tirkistellen niinkuin ihmeeksensä, mutta veljekset kovin kömmähtäen, muistellessaan päätöstänsä tiellä.

Kuitenkin astui viimein esiin veli Aapo. AAPO. Rauha teille! MIKKO. Sama teille, mutta suistakaat vähän koirianne. AAPO. Killi ja Kiiski, vait! JUHANI. Terve miestä, sinä Rajamäen Mikko! Kuinka jaksat ja mitä uusia maailmalta? MIKKO. Sekalaista, sekalaista sekä hyvää että pahaa, mutta ainapa, koira vieköön, hyvä kuitenkin täällä päällimmäisenä keikkuu, ja tämän elämän retkutus käy laatuun, käypä se. Niin, pojat, vankkaahan täällä, Jumalan kiitos, aina sentähden vähän työtä ja tointa kylissä ja kartanoissa.

Jaa, jaa, Mikolla ei ole yhtäkään hätää niin kauan kuin työtä ja tointa piisaa maailmassa, vaikka täytyykin kulkea ja jamata talosta taloon ja kylästä kylään työtä ja leipää hakemassa. Ei Mikolla ole mitään hätää. AAPO. Kyllä sen uskomme; ja onnistukoon virkanne teille vaan uhkeammin aina. Mutta nyt, Mikko, nyt pistää meitä päähän tuuma, ja tahtoisimmepa viipyä tällä erällä parissanne enemmin kuin yhden hetken. Niin, kuulkaat yksi sana. MIKKO. Ahaa!

Minä arvaan asian, kun johtuu mieleeni tuo vanha, yhteinen olutjuustomme Sonnimäen nummen alla, juusto, joka vieläkin teitä röyhtelyttää. Mutta hyvä, että seisomme kartteeratulla tiellä ja että on meillä tässä herra kanttoorissa oivallinen vierasmies. Syrjähtäkääs hieman sivulle, hyvät naapurit ja ystävät, hieman sivulle. AAPO. Kuulkaat meitä! KAISA. Pois tieltä, te sen vietävät! Me tahdomme kulkea. Pois tieltä, muutoin teidät pyöveli perii! LUKKARI.

Erhetys, sinä kunnioitettava Rajamäen perhe, erhetys jyrkkä! Kuulkaat mitä sanon ja pyhästi takaan. Ah! toisin kuin ennen on nyt Jukolan veljesten elämä, sekä sielun että ruumiin puolesta. Toisin, Jumal’avita! Tietäkäät, he ovat kantaneet kääntymyksen ja parannuksen ihanimpia hedelmiä ja nyt he palauvat rakkaasen syntymäkotoonsa riemun ja kunnian poikina, tahtoen temmaista sylihinsä kaiken tämän maailman. Sentähden kutsuvat he teitäkin iloiseen tuliaisjuhlaan, sovintojuhlaan entiseen Jukolan taloon.

Tämä on heidän sydämensä yritys teitä kohtaan tällä heidän jupileerauksensa hetkellä. Uskokaat mitä teidän kanttoorinne sanoo. JUHANI. Juuri niin kuin kanttoori sanoo! AAPO. Mikko ja Kaisa! me tahdomme näyttää itsemme miehiksi ja tehdä miesten töitä, unohtaen entisyyden. Mutta mitä lausui Mikko tuosta olutjuustosta Sonnimäellä? Hyvä ystävä, sen keitimme itse ja itseppä sen syödäkkin saimme. Niin juuri, ja muistelenpa vielä toistakin asiaa tuosta Sonnimäen illasta.

Ennustihan silloin eukkonne meille ankaria tuhon päiviä? Sen hän teki, ja oikeinpa hän ennusti. Myrskyt tulivat ja pieksivät meitä kovin, kovin, mutta myrskyt ja pilvet ovat menneet taas ja ihana päivä koittaa. No lähtekääs ennustamaan meille kerta vielä, ja me toivomme silmänne näkevän valkeampia kuvia. Olenpa kuullut teidän parhaiten ennustavan kahvissa, ja kahvia ei pidä puuttuman tänä iltana Jukolassa. JUHANI. Kahvia ja olutta! AAPO.

Kahvia ja olutta! Siis tulkaat ja ennustakaat meille onnen päiviä. MIKKO. Kaisa pouvaa kahvissa ja minä pelaan viulua juhlan koroitteiksi; sopiihan se hyvinkin. AAPO. Vallan hyvin. JUHANI. Sinä uljas Mikko. MIKKO. Pelaanpa jo teille iloisen marssin tullessamme Jukolaan. JUHANI. Sinä verraton Mikko! Pelaa, pelaa että maailma leimahtelee, pelaa, Jumalan luoma. AAPO. Kaikki soveltuu oivallisesti. JUHANI. Kaikki paukahtaa kuin lukkoon vaan! MIKKO.

Vankkurit ympäri, Heikka ja Matti poikaseni! Ja sinä, Kaisa, heitä jo tuo tuimuuden äkeys naamastasi hiiteen ja teeppäs nätti keikaus Jukolaan päin. KAISA. Jaa-ah! kyllä minä sinun keikautan tässä. Jos niin hulluksi päättyisinkin ja lähtisin talkittamaan takaisin vanhoilla korvillani, niin astelisinko heidän vikurien aasiensa sotkettavana tuossa raitiolla? Könöittäkööt he edellä, me kahnustelemme perässä. MIKKO. Oikein, Kaisa! Hellittäkäät edellä, veljet, antakaat mennä oikein pyrstötähden vauhdilla, me suhutamme suitsuavana häntänä perässä.

– Tuo meidän muori on vähän kiivasta muoria. JUHANI. Mutta onpa siinä muoria kuitenkin. AAPO. Oivallinen muori! MIKKO. Onpa peijakas niinkin; minä uskallan sen sanoa. Se on minun muijani. JUHANI. Muija kuin patavaltti vaan! MIKKO. Onpa niinkin. Kiivasta eukkoa, kiivasta eukkoa; mutta kas kun kerran ukkokin karvansa pörristää, niin paneepa. silloin mamma itsekkin suunsa koreaan, lilliseen nipistykseen, panee, ei auta. Mutta hempeä ukko olen kuitenkin, olen, ja annan Kaisan valtikoita.

Ja mitä huolin siitä, kun vaan kaikki käy kuntoon? – Heleijaa, pojat! Perässä tullaan kuin suutari kraatarin perässä taivaasen. »Perässä vaikka perhana olis», sanoi suutari, kiskoen pikilankaansa, hampaat irvissä. Niin, niin, mars ja anna soida, anna soida! Läksivät he miehissä kulkemaan eteenpäin; ja myrskyksi tuimeni tuuli, koivisto humisi ja taipui, ja milloin paistoi aurinko lempeästi, milloin peittyi se taasen ihanien hattarien kohtuun, jotka vilkkaasti korkeudessa lentelivät pohjosen ajamina kohden kaukaista, kaarevaa taivaan reunaa.

Vaelsivat he mäkiä ylös ja alas, ja suloinen oli veljeksille tämä vaellus ja tämä myrsky, kun lähenivät kotonsa kunnasta lounaisessa. Mutta tulipa heitä vastaan vanha ukko, Kolistimen mustatukkainen, äkeä taatto. Harmaat, pensaiset kulmakarvat, kuin kaksi huhkaimen siipeä, melkein peittivät hänen tuikeat silmänsä.